Kolme viikkoa yksin erämaassa
Olen aloittanut ennen nettiaikaa tekemieni Lapin retkien siirtämisen vaelluspäiväkirjoista kotisivulleni. Tämä juttu on muistelus laskujeni mukaan 30. vaelluksestani Lapissa kesällä 1991. Tarinaan liittyvät kuvat olen skannannut paperivedoksista ja dioista. Kuvien laatu on tietysti tästä kovasti kärsinyt, mutta toivon niistä välittyvän edes jotain alkuperäisten otosten tunnelmista ja maisemista.
Eka päivä, 23.7. 1991
Siinä se taas on! Oli laskeuduttava jyrkkää, vaalean jäkälän peittämää hiekkaista rinnettä tunturikoivujen välistä pujotellen alas notkoon, joka vasemmalla päättyy penkkaan. Sen alla jyrkässä mutkassa virtaa kristallinkirkas laskujärven taimenien kutujoki. Hiekkaiselle ja somerikkoiselle pohjalle on hopeisten kalojen otollista laskea syksyllä mätinsä talven yli kypsymään. Notko jatkuu loivasti oikealle alavirtaan tulorinteen taakse näkymättömiin kaartuen. Tanner on tasainen ja tarjoaa ihanteellisen alustan teltalle. Yhtään kiveä ei ole ja teltan naulat työntyvät helposti tiiviiseen, poronpallerojäkälän peittämään hiekkaiseen maahan. Puran rinkan sisältöä teltan absidiin ja heittelen sitten yöpymisessä tarvittavat roinat siitä sisätelttaan. Kalavehkeet jätän purkamatta, sillä en aio tällä kertaa kalastella. Joki on tässä jo kapea ja muutenkin vaikeasti kalastettava. Olisi jaksettava kahlata yli ja kävellä joitakin kilometrejä järvelle päin, sinne, mistä sain ensimmäiset kiloiset taimeneni tasan 20 vuotta sitten. Nyt on edessä melkein kolme viikkoa vaellusta, eikä kalastuspaikoista tule olemaan puutetta. Kun leiri on valmis, on kello 17.
Kyytimieheni Jaska tuli Jussantuvalle ennen klo kahtatoista. Pakkasin rinkan peräkonttiin ja tankattuamme Essolla Jaska käänsi Ladan nokan kohti Norjaa. Galdotievassa tarjosin kahvit ja voileivät, ja kohta ohitimme Kivilompolon tullin ja pian olimmekin Norjan kuningaskunnan puolella. Sitten jonkin matkaa Aittijärvestä pohjoiseen käännyimme oikealle, surkealle tiepahaselle, jota taiteilimme itään.
Tien sivutessa Suolojärven eteläpuolisen pikkujärven pohjoispäätä Jaska pysäyttää auton tuijottaen tiiviisti järvelle. -"Katopa, taitaa olla korreja ja meriläisiä", hän murahtaa hitaaseen, vähän narisevaan tapaansa ja jatkaa sitten ajamista. Jaska on persoonallisuus. Hän on ammatiltaan maanmittausteknikko, mutta tätä nykyä työtön, ellei nyt satu sitten saamaan jotain tilapäishommia tehdäkseen. Jaskasta kuulin kerran jutun, jonka mukaan erään tiukan ryypiskely-yön jälkeisenä aamuna hän oli herättyään alkanut hiukoonsa vuolla kuivasta lihasta puukolla siivua suuhunsa, kun ryyppykaveri huomaa valkean madon nostavan lihasta päätään. -"Jaska hei, siinä on mato", huutaa mies hädissään. Mutta Jaskapa ei pienistä hermostu: -"Lihhaa se on matokin", hän tokaisee ja vetää koko satsin terän syrjällä suuhunsa.
Vajaan tunnin kävelyn jälkeen olen päässyt jokan yli. Kirjoitan tätä mättäällä istuen ja piippua polttelen. Arvo tuli mopolla pihalta lähtiessäni vastaan. Kallan Oskarin Arvo on vävynä tunturituvalla. Moikattiin, muttei jääty raatimaan sen pidempään. Sadetta on edelleen aivan vähän ilmassa. Olin tullut polkua merkkilammen ohi ja löytänyt hyvän ylityspaikan, tällä kertaa melkein polun päästä. Tällä vastarannalla on kuivaa jäkälätievaa pitkin hyvä lähteä eteenpäin paarustamaan "nenälle".
Loppumatka sujui edelleen buoltsan päällä kävellen melko mukavasti, hetkittäin tosin harjun laki on hyvin kapea, oli tämän tästä kierreltävä tiheässä kasvavia tunturikoivuja milloin alarinteen kautta vasemmalta, milloin oikealta puolen ohitellen ja sitten taas kavuttava päälle matkaa jatkamaan. Kuitenkin jo ennen 17:ää olin tällä jokimutkan notkoasennolla, joten alle kolmessa tunnissa olin päässyt etapilleni.
Kun vuonna 1971 Jukan ja Arin kanssa ensimmäisen kerran olimme tämän joen varressa, olimme jättäneet auton Kautokeinon tien varteen ja siitä heti tien ylityksen jälkeisen pahan suon poikki lähdimme kävelemään itään. Matkaa tuli linnuntietäkin mitaten rapiat 20 km. Muistaakseni silloin kuitenkin jäimme ison järven laskujoen rantaan asennolle viitisen kilometriä ennen nykyistä sijaani, olihan takana jo valmiiksi pitkä ajomatka etelästä. Maasto oli kurja; oli ylitettävä pahoja soita ja kuljettava pahki poikkipäin virtaavien jokien ja taajojen pajukoiden ennen kuin pääsimme saivon eteläpäähän, mistä loppumatka tunturijärven rantaa seuraillen jokisuuhun olikin sitten jo helpompaa maastoa. Olin tosin silloin 20 vuotta nuorempi kuin nyt, v.1991. Tällä kertaa jopa tämäkin kolmen tunnin kävely rinkka selässä tuntui ensimmäisenä vaelluspäivänä ihan riittävän raskaalta.
Syön mysliä ja keitän kahvia, jonka nautin jälkiuunileivän ja kuivalihan kera. Puoli seitsemän maissa teen rommipaukun kuunnellen nappikuulokkeista Hollen ja Kirsin jokseenkin typerää piilosanaohjelmaa. Radio kuuluu yllättävän hyvin. Saa nähdä, miten kauan viime vaelluksella jo aloitettu patteri kestää. Uusia on mukana kolme kappaletta. Teltan vetoketjujen suunnittelusta en anna korkeaa arvosanaa näin sääskiaikaa ajatellen. Päätyseinä on avattava pitkälle, ennen kuin pääsee kömpimään reiästä ulos, sillä alhaalla horisontaalitasossa ei ole vetoketjua. Alan laitella kanavihannespataa vielä ennen yhdeksää. Reisistä on vetänyt ilkeästi suonta aina ulos kömpiessäni. On melko vilpoista, tuuli on pohjoisen puolella ja näin se pääsee vapaasti puhaltamaan tähän av'zia pitkin. Sirpaa on heti ikävä! Jotenkin niin säälittävää hänen krooninen kipunsa, sille kun ei mitään mahda.
Yöllä satoi aika lailla. Korppi herättää aamulla. Sää on jonkin verran kirkastunut. Luulen nukkuneeni hyvinkin pitkään, mutta kello on vasta seitsemän. Niinpä nukahdan uudelleen, mutta herään taas ennen yhdeksää. Ulkona käydessäni näyttäytyy jo aurinko. Synkkiä pilviä on kuitenkin edelleen taivaalla. Tuuli on yhä pohjoisen puolella.
Yöllä kuulin muutamaan otteeseen riekon "kopekkopekärrärrää". Lähtiessä jo yksi riekko näkyi. Olisiko niitä tänä kesänä aiempia vuosia enemmän? Hilloja on hyvin, punaisia tosin vielä tällä hetkellä.
Kunto on kehno. Reisien ankarat krampit illalla kielivät asiasta, mutta tästä se nyt alkaa kohota.
Syön myslin ja polttelen. Kohta keitän vettä ja huljuttelen kuksassa teepussia sekä syön leipää, poroa ja juustoa.
Sain vihdoin pakattua ja pääsin matkaan kahdeltatoista. Puolen tunnin kuluttua lataan jo piippua varren länsipuolen lampareen viereisellä kummulla. On edelleen pilvipoutaista. Ajoittain melko mukava tuuli tekee parhaansa pitääkseen sääsket loitolla. Reidet on kipeät ja liikun jo senkin vuoksi rauhallisin, ellei suorastaan verkkaisin askelin. Pikku hiljaa tässä alkaa taas päästä sisälle. Ylös tunturiin pääseminen on aina virkistävä ja jotenkin vapauttava kokemus.
Ennen nousua ensimmäiselle oiville syön lammella mysliä ja kaksi kuivaliha-juustojälkkäriviipaletta neljän aikaan. En usko, että sataa, ainakaan pian.
Tulen ylälompololle illansuussa. Maha oli niin ärtynyt, että oli tulla yrjöt oivilta laskeutuessa. Oli pidettävä vartin paussi ja ottaa soodaa kuiviltaan, kun vettä ei ollut.
Tämä pikkujärvi laskee Suomen puoleiseen isohkoon järveen. Lompolo on alle puoli km pitkä ja leveimmilläänkin vain satakunta metriä. Vesi on kirkas, ja rannat putoavat melko jyrkästi, ainoastaan melkein poroaidassa kiinni oleva eteläpää on hiekkarantainen ja matala. Laskupuro on kapea, yli hypättävä. Kalasto on etupäässä harjusta. Kahdeksansataa grammainen on tyyppikoko. Taimenta ja haukeakin on. Tässä lounaisnurkan kummulla on minun asentopaikkani aina ohi kulkiessani. Teltan takana on pieni pahta, jonka liuskekivistä laitoimme velipojan kanssa aikoinaan grillin. Kantena toimi ohut liuskelaatta, jonka päällä harjukset tiristen kypsyivät herkullisiksi. Ensi kerralla tähän osuessamme oli tarkoitus huoahtaa hetki juuri tässä kummulla. Katselin tyyntä lompolon pintaa ja ajattelin sateen pikku hiljaa alkavan. Sanoinkin Jukalle alkavan ripsehtiä, mutta pian jouduin korjaamaan : -"Ei perkules, kyllä siellä kala nyt tuikkii"! Siitä onkivehkeet käteen ja kalastamaan. Muistaakseni otettiin neljä vajaan kilon harjusta mieheen, lopetettiin sitten siihen. Mitäpä olisimme enemmillä tehneet! Näistä kaloista syntyikin sitten tuo mainio grilliherkku, joka tyytyväisinnä ja piukein vatsoin nautittiin. Osa taidettiin kuitenkin graavata ja käyttyi seuraavien päivien helteessä hyödyksi hiukopalana.
Lompolon eteläpäästä saan kakkosen lipalla yhden ison ja kaksi pienempää harria. Suuri on melkein kiloinen, pienemmät hiukan alle puolen kilon. Graavaan ison ja teen myöhemmin pienistä "musoton" muusijauhopohjalle. Keitän ensin harjukset vedessä, jossa suolaa, ja niiden kypsyttyä nostelen kalat lautaselle ja maustan sitten liemen sitruunapippurilla ja kuivatulla tillillä. Liemen kiehahdettua uudelleen sekoitan muusijauheen sekaan. Perkaan harrit ja hulautan palat takaisin kattilaan. Sekoittelen uudelleen ja syön näin syntyneen maittavan musoton hyvällä ruokahalulla.
Hohhoijaa, nyt on taas kivaa! Masu on täynnä, ja vielä on lähes kilo graavia huomisesta alkaen syödä, niin että kyllä taas kelpaa elellä.
Nukun kuin tukki jo ennen 23:tä.
Herään jo ennen neljää omituisen vähän pöpperöisenä enkä saa unta enää millään. Käyn pissalla ja totean kauniin aamun - aurinko paistaa järven takaa koillisessa ohuen pilven takana punertaen. Yöllä satoi, mutta ei kovin kauan. Saan uudelleen unen päästä kiinni vähän ennen viittä ja nukun kunnes seitsemältä korpit kertovat löytäneensä eiliset perkeet. Voi sitä mekastusta ja sosiaalisen kommunikoinnin määrää! En voi olla pitämättä näistä linnuista, niin valmiina kuin ne olisivatkin nokkimaan silmät päästäni, jos sattuisin avoimen taivaan alle kuolemaan. Mutta niin kauan kuin henki pihisee, ollaan kavereita!
Aurinko lämmittää jo niin, että on avattava vetoketjut. Mukavasti tässä teltassa (Halti Base Camp II) tuuletus toimii. Tänään pitäisi saada itsestään niin paljon irti, että jaksaisi "Tatti-järvelle" asti kävellä. Annoimme velipojan kanssa nimettömälle järvelle nimen sen muodon perusteella. Ylhäältä tunturin laelta tarkasteltuna se mielestämme näytti aivan paksujalkaiselta tatilta.
Puoli kymmeneltä keitän kahvin ja syön graaviharrivoileivän ja toisen katettuna poronlihalla. Jälkiruuaksi napostelen vielä kaksi Välipala-keksiä.
Sää on ihanteellinen, puolipilvistä ja tuuli on mukavan puuskittainen.
Eivät olleet korpit aamun kiihkeästä ronkkumisestaan huolimatta uskaltaneet kuitenkaan syödä mitään. Ilmeisesti totesivat tilanteen lupaavaksi, mutta pidättäytyivät toistaiseksi vain seuraamaan sitä.
Tenussa on ilmeisesti jotain vikaa. Se nokeaa kovasti ja palaa huonosti. Otin sen Rantakokon kellarin ylähyllyltä niin korkealta, että tuskin sinne tavallinen lappilaisasiakas olisi edes ylettynyt. Olisi ilmeisesti pitänyt kysyä. Sitä on nyt kulunut jo melkein kaksi desiä, mikä on ilman muuta liikaa, kun vielä reilu kaksi viikkoa edessä! Tosin en ole vielä tulistellut. Kun se alkaa, säästyy tieten polttoainetta.
Lähden puolelta päivin. Vaellan rauhallisesti askeltaen hyvässä säässä ja ihanteellisessa paljakkamaastossa ja olen perillä klo 15 jälkeen. Vasen reisi on tosin nivusesta jo niin arka, että jalkaa on vaikea nostaa esteiden yli. Loppumatkan paras hetki oli varren päällä. Sieltä avautuu avara näkymä alemmas itään. Mieleen palaa, miten Jukan kanssa hänen viimeisellä vaelluksellaan neljä vuotta sitten katselimme keskellä yötä varrelta alas itään. Oli hiton kylmä ja olimme väsyneitä. Sen verran oli kuitenkin tarmoa jäljellä, että otin kuvan velipojasta tärisemästä vaaran laella auringon noustessa.
Varren itärinne on jyrkkä ja lasku koettelee väsyneitä reisiä ja polvia, mutta hiljakseen töpötellen se tulee voitetuksi. Samoin Tatin laskupuron ylitys päivän urakan päätteeksi sujuu ilman kommelluksia.
Teltta on nyt hienolla paikalla paksussa poronpallerojäkälikössä luusuassa järven ja joen muodostamassa pienessä niemessä. Nyt on kuuma, mutta huomiselle luvattiin Länsi-Lappiin sadetta. Tällä hetkellä ei juuri siltä vaikuta, mutta piankos täällä sää muuttuu.
Nyt teen Pecoulipaukun ja mässäilen graavilla.
Saan radion kuulumaan, kun laitan maajohdon hauenleualla korvakuulokkeen johdon pistukkaan kiinni.
Graaviharrin toisesta kyljestä on nyt kaksi kolmasosaa syöty.
Nukuin pari tuntia. Herättyäni oli ilma kirkastunut. Järvellä ei nypyn nyppyä, mutta purosta nostin kolme tammukkaa, joista suurin, punalihainen, noin puolikiloinen. Laitoin suolaan ja folioon. Sääskiä ja mäkäröitä aivan valtavasti. Mäkärät purivat paidan alle vimmatusti, Offista viis!
Vaihdoin ensimmäisen kolmesta mukana olevasta varapatterista. Hyvä, kun kesti näin kauan.
Kello on 23 ja aurinko paistaa edelleen täydeltä terältään. En saa päätetyksi, kannattaisiko lähteä järvelle heittelemään. Saattaa olla, että taimen alkaa syödä vasta nyt. Täytyisi kuitenkin sonnustautua räkän sekaan, eikä se nyt oikein innosta.
Hullua tulla tänne ja sitten pienten jalkavaivojen ja mukavuudenhalun takia jättää yökala käymättä. Niinpä ponkaisen ulos teltasta, viritän vehkeet. Palaan kuitenkin jo vartin päästä takaisin. Sain puolen kilon hauen, jonka jätin rannan kivelle. Syökööt korpit! Järvi oli kuin kuollut, ei tuikin tuikkia!
|
Osa 2: "Retki jatkuu"
Luotu 02.01.2009
