50-vuotispäivieni ainoa vieras, hänkin päivän myöhässä!

Kohta 30 vuotta olen vaellellut, kalastellut ja kulkenut omia polkujani Enontekiön ja Norjan Finnmarkin erämaissa kesäisin, yleensä 3 viikkoa kerrallaan. Olen tutustunut hyvään joukkoon sikäläisiä poromiehiä, niin saamelaisiin kuin suomalaisiinkin. Mukavaa väkeä kaiken kaikkiaan. Joukkotiedotusvälineissä viime aikoina kovasti rummutettua saamelaisten ja suomalaisten konfliktia on vaikea havaita keskustellessaan poromiesten kanssa. Suurin osa niin saame- kuin suomalaisporomiehistä on rauhallista väkeä, joka vain haluaa hoitaa työnsä ja sitten rentoutua rauhassa.

Kahtiajako tuntuu liioitellulta, monet nk. suomalaisiin kuuluvista puhuvat sujuvasti saamea, suvut ovat sekoittuneet moneen kertaan aikojen kuluessa eivätkä kaikki itsekään oikein osaa sanoa, kumpaan leiriin kuuluvat. Samassa pöydässä istutaan "raatimassa" milloin saameksi milloin suomeksi.

Eräelämä on edelleen arvossaan, vaikka valittaen on todettava porotalouden motorisoitumisen mukanaan tuomat haitat luonnolle.
Kelkat ja mönkijät ovat nykypäivää. Harvapa enää viitsisi kesät talvet yöpyä työkseen laavussa ja liikkua poroetossa jalan tai suksilla. Paljon on kuitenkin turhaa ja haitallista mönkijällä liikkumista, joka on muodostanut selviä uria paljakkaan ja ryvettänyt suot ravalle. Soilla etenkin jäljet ovat hirmuisia, uutta kulku-uraa kun on haettava edellisen ryvetyttyä kulkemattomaan kuntoon. Rajan toisella puolen Kautokeinossa asiat ovat toisin. Sikäläisten poromiesten on lähdettävä talvilaitumiltaan meren rannalle kesäksi. Maastoajoneuvojen käyttöä säädellään muutenkin Norjassa tarkasti ja näin kuningaskunnan puoli poroaidan pohjoispuolella on säilynyt. Runsaasti paksuja jäkälikköjä eikä lainkaan mönkijän uria!
Norjan puolella on ulkomaalaisten oikeuksia kalastella viittä kilometriä kauempana pääteistä rajoitettu. Erikoislupia on myönnetty vain osalle perusteltujen anomuksien tekijöistä, mutta esimerkiksi kesällä 1996 ei enää Karasjokan latvoille kansallispuistoalueelle niitä herunut.

Yksinäisen miehen vaellus viddalla
Vaellustarina Enontekiön Lapista

Kesän 1996 vaellus oli mieleenjäävin!

Koko vaellustarina yhtenä tiedostona,
jos haluat tallettaa jutun ja vaikka tulostaa sen paperille mukavammin luettavaksi!

Aluksi muutama sana taustaksi. Olen tehnyt reissuni viimeiset kymmenen vuotta yksin. Ainoastaan yksi kesä on jäänyt väliin omakotitalon rakentamisen takia. Sinä syksynä tunsin itseni melkein sairaaksi, jotain puuttui. No, seuraavana kesänä otettiin velipojan kanssa vahinko takaisin.

Tehtiin yksi monista yhteisistä kolmen viikon vaelluksista Finnmarkiin, Koutokeinon kaakkoispuolelle, Karasjokan ja Anarjokan latvoille. Kotiin palattua oli tunne, että evät olivat alkaneet kasvaa selkään. Tuli syödyksi melko lailla kalaa!  

Ensin lentämällä Hettaan!
Heinäkuun lopulla 1996 lähden taas kerran aamulla varhain rinkka pakattuna Sinolia ja muuta pientä vailla taksilla HML:n linja-autoasemalle ja nousen Paunun "Airport Expressiin". Tuota pikaa istun ATR-72:ssa matkalla kohti Enontekiön kirkonkylää, Hettaa. Majoitun Jussan Tupaan ja vietän iltaa tuttujen parissa

Kohdealue Lapissa

Kohdealue Pohjois-Euroopassa

Näkkälään ja 1. päivä

Aamulla pienessä krapulassa istun Vieltojärven Urhon mersuun ja lähdemme jakamaan postia Koutokeinon tien varteen. Käymme kääntämässä Kivilompolon tullilla ja palaamme vähän matkaa etelään. Jaamme vielä Näkkälän tien porotiloille uutiset, sitten minä nostan rinkan peräkontista ja Urho kääntää Mersun takaisin.

Totta kai käyn moikkaamassa Vanhapihan Oskarin. Oskari on 94-vuotias tervaskanto, Paulaharjunkin aikoinaan mainitsema. Oskarilta on hänellä kommentti valkkoporon hyvistä ja huonoista puolista tavalliseen verrattuna. Oskari oli myös kuuluisan Hukka Salkkon pororenkinä. Enontekiöllä kaikki tuntevat hänet. Kun Hettaan tulee, on aina ensimmäiseksi kysyttävä: "Vieläkös Oskari?" Sitten vastauksen kuultuaan on hymyiltävä tietävästi ja todettava jotain vanhan tervaskannon sitkeydestä.

Oskarin poika, ikämies hänkin, keittelee kahvit ja tarjoaa leipomaansa hiivaleipää, jota pistelen suolasiian kera hyvällä ruokahalulla parempiin suihin. Tuleekin kestämään melkoinen tovi ennen kuin seuraavan kerran pehmeää leipää maistan.

Juttelemme porovuodet ja muut tärkeät ja sitten onkin aika lähteä tunturiin!

"Rinkka pykälään ja orjan muoto päällensä" tapasi appiukko-vainaa todeta tässä vaiheessa. Rinkka tietenkin painaa jonkun verran (Tämähän on tapana tekovaatimattomasti tämmöisissä vaellustarinoissa aina muistaa mainita.), ei nyt sentään kolmea leiviskää niin kuin Teuvo Hahl-Marjokorvella, mutta hyvän päälle 20 kiloa kuitenkin. Jo äijäikään ehtineenä tuntee tämänkin kyllä nahoissaan. Vuosi vuodelta reppu tuntuu raskaammalta, mutta se on kannettava ellei sitten Maggan Matilta takkahärkää tule lainanneeksi. Matti on tätä monasti puolileikillään kyllä esittänyt.

Siis rinkka pykälään ja polulle!

Sää suosii, niin että kelpaa tässä lyhyttä askelta töpöttäen nousta harjun päälle ja huoahtaa suurin kiire pois istahtamalla varvikkoon ja panemalla piipuksi. Kaivan siis Savinellin ja Plantation Eveningiä sisältävän nahkamassin esiin ja virittelen nysän röyhyämään. Kylläpä maistuukin! Silmä lepää maisemassa. Ovat muinaiset Saamet osanneet asuinsijansa valita. Kumpuilevaa suppamaastoa, tunturikoivua ja harmaata jäkälää. Hiekkarantaisia sinisenä päilyviä järviä ja lompoloita koristamassa näkymää. Sillanpääkö se oli, joka puhui järvestä silmänä suomalaisen maiseman kasvoissa?

On noustava hitaasti Palkisoaivin päälle. Nousu on 150 m relatiivista korkeutta, mutta jyrkkä. Rinkka painavimmillaan ja kunto huonoimmillaan. Krapulan jäänteetkin vielä rasittamassa. Huilailen pariinkin otteeseen ennen kuin pääseen päälle paljakkaan. Täältä ei ilma lopu! Naurattaa, kun mieleen tulee Rovan Leon muistelus Valkoisen Peuran filmauksesta. Leo on Yrjö Kokon oppaan "Niuniu"n poika. Mirjam Kuosmanen oli Ounistunturin laella lumikuopassa valittanut tulilla Leon serkulle, että ilma loppuu ja savu menee silmin. Serkkupoika oli noussut kuopasta pystyyn ja karjaissut käsiään mahtipontiseen tapaansa levittäen: "On vain täällä kuule vielä sautontakin!"

Pientä siikaa Pahtalompololta

Päätän kulkea Hanhikurun pahtalompoloille ja panna leiri sinne pystyyn, levätä, totutella ja nauttia. Epäilenpä saavani lompolosta jonkun kalankin. Näin tapahtuu! Nostan neljä pienehköä siikaa lompolosta. Yhden graavaan huomiseksi, muut paistan Trangian teflonkannella. Nälkä lähtee helposti eikä unta tarvitse kauan hakea!

2. päivä

Uusi aamu ja uusi kaunis päivä! Jatkan Ainuppivaaralle ja -järville. Olen niin huonossa kunnossa, että päätän jäädä A-lompolon pohjoispäähän asennolle. Tänne olen yleensä tullut jo ensimmäisenä päivänä, nyt sitten toisena. Mitäpä tästä, aikaa on ruhtinaalliset kolme viikkoa. Hyväksyn siis tosiasiat. Paikka on kaunis, nyt tosin ei näy kaakkureita uimassa kuten yleensä. Makailen ja kuuntelen nappikuulokkeista pientä radiotani, joka yhden kirjan lisäksi on täällä muistuttamassa kulttuurista. Torkahtelen ja herään sitten tekemään Reiterin spaghetti Bolognesea. Illalla vielä vahvaa kahvia ja graavisiikaa näkkärillä ja makuupussiin. Hyvää yötä!

--> kolmas ja neljäs päivä