Kolmen miehen Ruotsin Lapin reissu heinäkuun lopussa 2005

Istumme intialaisessa ravintolassa Oulun aseman lähellä ja odotamme curryaterian valmistumista, Tapio, Tuomas ja minä. Porukka on sama kuin viime kesän Inarin ja Vätsärin reissulla. On heinäkuun toiseksi viimeinen viikonloppu ja sää on helteinen. Olimme lähteneet Tapion täyteen pakatulla farkulla Kuopiosta aamusella. Sitä ennen olin matkustanut junalla Hämeenlinnasta Kuopioon ja joutunut toteamaan rinkkani kerta kerralta varmemmin aivan liian painavaksi, kun sain punnertaa sitä ylös hyllylle läheisillä penkeillä istuvien tätien seuratessa operaation onnistumista ilmeisin kauhun tuntein. Pahaksi onneksi oli junaa nimittäin vaihdettava sekä Tampereella että Pieksämäellä ennen Kuopioon saapumista. Curry oli hyvää ja sitä oli riittävästi, joten tyytyväisin mielin jatkamme matkaa kohti Haaparantaa, missä täydennämme ruokavarastojamme iltaa varten. Tarkoituksena on jatkaa tänään Storforsenille, joka sijaitsee hiukan Vidselistä koilliseen. Storforsen on läntisen Euroopan suurimpia, ellei suurin vapaa koski ja todella näkemisen arvoinen. Olin vaimoni kanssa siellä käynyt ihmettelemässä kerran joskus 60-luvun lopulla virran mahtavuutta ja nyt on mielenkiintoista nähdä, ovatko muistikuvani vuosikymmenten aikana vääristyneet. Iltaa kohti sää pilvistyy ja Storforsenille saapuessamme sataa tihuuttaa. Saamme mökin avaimen joen rannalle hiljattain valmistuneen hotellin respasta ja löydämme melko uuden mökin suvannon rannasta. Lämpötila on 11 C ja keli on kalsea. Puramme tavarat mökkiin, jossa on jopa pieni keittokomero tarvekaluineen ja suihkukin on wc:ssä tarjolla. Tuomas ja Tapio piipulla Storforsenin mökkiterassilla Lähdemme melkein saman tien ajamaan muutaman kilometrin päähän kosken niskalle, ja huomaan, ettei kosken mahtavuus ole lainkaan vähentynyt. Sen sijaan on matkailijoita varten rakennettu lankuista kulkureittejä koskelle ja sen rantoja seuraamaan. Koski jymisee ukkosen kaltaisena ja näky on heikosta kelistä huolimatta mykistävä. Ilta jo hämärtyy ja pieni tihkusade sekä koskesta kohoava sumu värjäävät maiseman sinertäväksi. Napsin kuvia koskesta ja kavereista. Käsittämättömällä voimalla ryntää vesi alas Storforsenissa Tapio ja Tuomas kosken rannan sillalla Tapio poseeraa, on märkää ja kylmää, mutta mieli korkealla Kosken alaosaa. Taustalla uusi hotelli vastarannalla. Mökkimme vasemman rannan korkeiden kuusten takana Mökkiin palattuamme syömme runsaasti ”Soldaters Ärtsoppaa” pekonilla, ym. täydennettynä ja juomme joitakin oluita. Hämmästelemme mökin terassilla piipustellessamme rohkeaa jänistä (ei siis rusakkoa), joka liikuskelee ruohoa syöden joitakin metrejä meistä. Tuomas kipuaa siirrettäviä tikkaita pitkin noin neljän metrin korkeudessa olevaan yläpetiinsä, Tapio ja minä sen sijaan nukumme herroiksi kumpikin omassa lattiatason vuoteessamme. Yöllä joku kuorsaa, mutta vannon, etten se ollut minä. Toinen päivä Matkan aamulla jatkuessa huomaamme ikäväksemme, että edessä on tietyö. Sitä jatkuu tällä tiellä No 374 tylsistyttävän pitkään, eli Arvidsjaurista Moskoselin kautta tulevan tielle No 45 asti. Jatkamme tätä parempaa väylää 45 Jokkmokkiin, minne on risteyksestä vielä noin 80 km. Yksimielisesti päätämme tulla takaisin toista reittiä ja toivottavasti hyväkuntoisempaa tietä Jällivaaran kautta. Mutta paljon on vielä menomatkaakin edessä. Sade vain jatkuu. Jokkmokissa odottelemme hetken kalastuslupia myyvän paikan avautumista, sitten hakeudumme Ajtteen, mainioon saamelaismuseoon ja luontokeskukseen. Ihastelemme kauniita valokuvia saamelaiskulttuurista, laajaa karttamateriaalia, luonnon ihmeitä kuvina ja ääninä, ym. Postikortteja omaisille ja tutuille Ajtten kahvilassa Ostamme tietenkin myös postikortteja, joita kirjoittelemme sapuskaa odotellessa Ajtten ravintolassa. Poronliha maistuu! Kaverien vielä jatkaessa korttien kirjoittamista menen ulos piipulle ja huomaan kokin näyttävän ”balkanilaiselta karvakädeltä”, mutta voihan olla, että kyseessä sittenkin on syntyperäinen jokkmokilainen, who cares! Viimeiset varustetäydennykset tehdään ICA:ssa ja viereisessä yksityiskaupassa, ja sitten olemme valmiit jatkamaan matkaa. Tapiota naapurikaupasta odotellessamme ehdimme kuitenkin Tuomaan kanssa latailla ja sytyttää piippumme. Tuomas vanhan, taatun Blakemarinsa, minä taas Upshallin kanadalaisen. Tapio palaa ostoksilta sauhujen mielessä turhankin nopeasti, ja pian on Ford Focuksen nokka kohti luodetta, tien päätepistettä, eli Kvikkjokkin tunturiasemaa. Tieltä on mainiot maisemat melkein koko matkan, sillä se seurailee Lilla-Luleälvenin latvoja. Melkein jatkuvasti on vasemmalla puolen kauniita järviä, kunnes viimeistään Tjåmotiksessa alkaa jo tuntua tunturilapilta, sillä tien kohotessa maisema muuttuu karummaksi ja tunturit nousevat jo kilometrin korkeuteen. Etelässä, eli vasemmalla puolen tietä totean kartasta erään huipun nimetyksi Harrevartoksi. Samannimisen tunturin muistan löytäneeni talvella tilaamastani Ruotsin Blå kartanin lehdestä No 261 ”Luvos”, joka kattaa aiotun vaellusmaisemamme. Tämä Harrevarto ei kuitenkaan ole meidän Harrevartomme, mutta mieltäni vaivaa jonkin aikaa kysymys, mitä nimi tarkoittaa. Harrehan on tietysti selvä, mutta mikä on tämä ”varto”? Voisikohan se olla yhtä kuin ”vaara”, niin kuin ”Harrivaara”, mene ja tiedä. Kvikkjokkin tunturiasema näyttää mielenkiintoiselta: vanhoja punaisia lautarakennuksia, sisäpihakin melkein eteläpohjalaiseen malliin. Juomme kahvit muikean makean suklaakakun kanssa hyttysvapaalla toisen kerroksen terassilla. Sääskettömyys on taattu harsoverkkojen avulla. Näkymä parvekkeelta avautuu alas joelle, joka valkoisena ryöppynä putoaa juuri fjällstationin kohdalla. Sitä on tietysti mentävä kuvaamaan. Käymme katsomassa koskea Kvikkjokkin tunturiaseman alapuolella Aika komea on kosken putous, mutta Storforsenin jälkeen pieneltä se tuntuu Tapio ja Tuomas koskea ihastelemassa Hieno koski tietysti, vaikka mielessä jo reissun jatko ja uudet kujeet Lapplands Flygin konttorissa maksamme Tapion jo keväällä varaaman helikopterilennon, ja sitten onkin aikaa käydä kylän kaupassa ostamassa kuivaa lihaa, joka osoittautuukin jatkossa varsin laadukkaaksi. Palaamme autolle, vaihdamme vaatteet ja kannamme rinkkamme vaa’alla varustetulle kuljetuskärrylle. Painoa näyttää niille ja muutamalle ensimmäistä iltaa varten varatulle muovikassille kertyvän 80 kilon paikkeilla. Semmoista se on kun etelän miehet tunturiin lähtevät. Ajomatka on takana ja reissukamppeet on vaihdettu> Horsma kukkii ja helikopteri on saapunut Pojat karttalaukkuineen valmiina lähtöön Takanani mainiot vaakakärryt, edessä elämäni eka helikopterilento Kopteri palaa edelliseltä keikaltaan, tankkaa ja sitten onkin meidän vuoromme. Nuori pilotti nostelee tavarat koneeseen ja näyttää sitten käsimerkein minulle etupenkkiä, kaverit majoittuvat taakse. Lento sujuu hyvin, vaikka Peurauren yllä esiintyykin pientä turbulenssia. Kysyn pilotilta, että onko tämä vaarallista. – ”Nää’ä, vasta kun näet hikihelmiä kihoavan tähän, alkaa olla vaarallista”, hän nauraa otsaansa osoittaen. Reilun vartin kuluttua laskeudumme avoimelle kummulle lähelle järven alapäätä. Lounaisrannalla, järvelle katsottuna vinosti vasemmalla, on kilometrinen tunturi, joka putoaa 400 metriä alempana olevaan veteen komeana pahtana. Lentäjä vielä ennen lähtöä varmistaa, että olemme hänen kanssaan yksimielisiä noutoajankohdasta. Järvi 600 metrissä, pahta 1000 metrinen

Osa 2:"Retki jatkuu"

Luotu 20.11.2005