Kolmen miehen Ruotsin Lapin reissu heinäkuun lopussa 2005:
2.osa

Pystytämme leirin kummun taakse, jotta saamme suojaa pitkin järveä puhaltavaa, navakkaa tuulta vastaan. Pian on molemmat Nallot pystyssä, ja sitten Tapio ja Tuomas virittävät kaksi louetta niin että syntyy yksi puoliympyrän mittainen suoja. Sääskiä ei iloksemme täällä tunnu juuri lentävän. Monta kesää onkin mennyt täysin tai lähes sääskettömänä. Hiukan poikkeava viime aikaisista vaelluksistani tässä suhteessa taisi olla Tarvantovaaran reissuni vuonna 2004. Silloin oli sentään muistaakseni ainakin pari kertaa laitettava Offia. Molemmat Nallot kummulta nähtynä Tuomas tekee pitkän polttopuuhaun jälkeen tulet. Kuivaa tuohen käppyrää ja kuollutta liekovarpiota ja muuta vastaavaa löytyy tunturi-Lapista yleensä aina. Niillä saa märänkin poltettavan syttymään Tuomas sytyttää nuotiota. Tohta, kuivaa liekovarpiota ja muuta Niinpä on kohta kiva kellistyä louteen alle ruokailemaan. Ruoka alkaakin maittaa, sillä emme ole aamun Jokkmokkin Ajtten jälkeen nauttineet muuta kuin Kvikkjokkin tunturikeskuksen suklaakakun palan. Vajennamme myös mukana tuoduista muovikasseista olusia ja nautimme siitä, että retki on päässyt mukavasti alkuun. Tuomas ja loue: jo palaa nuotio ja savu leijuu asennolla Tuomas reissun ensimmäisellä louemakuulla. Viimeisiä matkaoluita nautitaan Matalassa lahdessa leirimme edessä näyttää joku kala tuikkivan myöhemmin illalla, mutta en onnistu muutamalla kymmenelläkään heitolla saamaan sitä nykäisemään. Niinpä jätän kalahomman ja palaan toisten seuraan. Kalastelen lahdella tuikkinutta kalaa, mutta turhaan On polteltava mitä löytyy, eli koivua ja hieman sieltä täältä löytyvää katajaa. Mäntyä ei täällä kasva. Heikosta polttopuutilanteesta huolimatta makailemme myöhään yöhön louteilla. Kitkerä savu kulkeutuu aina pahiten Tapion puolelle ja miehen on haukattava taajaan happea louteen liepeen alta. Nuotion savu tuntuu kääntyvän aina Tapion suuntaan Aina ei tämäkään auta, vaan Tapio syöksähtelee manaillen muutamia kertoja makuusijaltaan ulos kentälle hengittelemään. Hennomme lopulta päättää ensimmäisen illan tunturissa ja Tapio ja minä kömmimme omiin telttoihimme. Tuomas sen sijaan päättää jäädä louteen alle yöksi. Huomenna jatkaisimme joelle ja sitä alas. Kolmas päivä Herään aamulla koviin vatsavaivoihin. Ankara ripuli panee liikettä kinttuihin, ja lukuisia kertoja on aamun aikana käytävä pusikossa tyhjennyksellä. Vatsa on oikutellut jo pitkään kotonakin, mutta nyt tuntuu jo melkein ruokamyrkytykseltä. Puramme louteet ja teltat ja pakkaamme rinkat. Tapio ikuistaa minut telttaa pakkaamassa Nallo 2 on melkein valmis paketoitavaksi, mutta patja odottaa vielä tyhentämistä Pilvet riippuvat alhaalla, mutta ei vielä juuri sada. Olo on voimaton, mutta eteenpäin on silti lähdettävä. Pienessä tihkussa nostamme repun selkään ja lähdemme muutamia soita ylittäen kohti luusuaa. En muista tästä ensimmäisten kilometrien kävelystä juuri mitään. Olen lopen uupunut ja on ponnisteltava, että pysyisin kaverien matkassa. Tapiollakin jalka nousee nyt paljon vikkelämmin kuin viime vuonna Vätsärissä, sillä hän on talven mittaan laihduttanut 25 kiloa tätä reissua silmällä pitäen. Lopulta saavumme kosken niskalle ja pudotamme reput maahan. Minulla on onki valmiina rinkan päällä eilisen kalastelun vuoksi, niinpä vedän vavan auki ja lähden rannan kiville. Melkein heti on kala kiinni. Ei tunnu kovin isolta, mutta paljastuu reilun puolen kilon harriksi, kun uittelen sen rantaan, missä Tuomas nostaa sen ylös. Tapio kuvasi minut analogisellaan, kun kala on kiinni Tuomas nostaa harrin minulle ikään kuin voiton merkkinä Asia selvä, perkaan sen ja laitan foliossa rinkkaan. Kala syötäisiin puolipäivätauolla jossain alempana. Oloni on aivan surkea. Tuntuu kuin jatkuvan ripuloinnin myötä olisivat energiavarastot täysin tyhjät. Jalat ovat raskaat ja olo haluton, mutta minkäpä täällä teet, ei tähänkään voi jäädä. Niinpä on taas pakottauduttava nostamaan raskas taakka selkään ja lähdettävä tallustelemaan kärppämäisen Tuomaksen ja vankan Tapion perässä. Huhhuijaa! Sateen edelleen tihutellessa jatkamme matkaa melko vetisessä kulku-urassa. Joen ja meidän väliin jää suo ja vasemmalla puolen nousee rinne. Kuljemme suon ja kuivan rinteen välissä joen suuntaisesti kaakkoon. Joki on Piitimenjoen (Pite älv) latvahaaroja. Nämä vedet laskevat melkoisen matkan tehtyään toissaöisen Storforsenin kautta Pohjanlahteen. Väsyneenä tallustellessani mieleen nousee virkistävä muisto vuosien takaa joskus 60-luvun lopusta. Trollforsenissa, tällä samalta joella, suunnilleen puolivälissä Storforsenista luoteeseen ja Vuolvojauresta kaakkoon, nautiskelin joen turkoosin veden kuohuista ja ensimmäisistä perhoharreistani. Trollforsen on todella kaunis. Joki putoaa koskina kallioiden välissä kuohuen useiden kilometrien matkan. Kalastelin ylävirtaan kulkien ja heittelin täyteisellä ja siten tietysti pahuksen raskaalla Arjonin lasikuituvavalla aina kun sopiva takaheittotila oli tarjolla. Minkäänlaisia kahluuvarusteita ei ollut, joten liukkailla rannoilla oli oltava todella tarkkana. Onnistuin kuitenkin ihmeekseni saamaan ylös muutaman mitan täyttävän harjuksen, joita yllättävän pitkän taipaleen takaa palattuani sitten ylpeänä esittelin VW Kleinbuss-matkailuautossa odottavalle vaimolle ja tuskin vielä kouluikään ehtineelle pojallemme. Yö oli jo ehtinyt melko pitkälle, joten näin jälkikäteen ajatellen ei ollut kummallista, ettei vastaanotto ollut aivan odottamani. Palaan muistoista takaisin nykyhetkeen. Meindlin Tunturisusien alla lotisee vesi ja vaivaiskoivut ovat helmeilevän märkiä. Onneksi sääriä ja kenkien yläosia suojaavat säärystimet. Ne ovat osoittautuneet hyväksi ostokseksi. Muutamilla vaelluksilla ne ovat jo olleet käytössä, eikä pahaa sanaa sanottavana. Tuomas ja Tapio porskuttelevat kumpikin kumisaappaissa eikä heilläkään tietysti ole mitään ongelmia. Olisinpa vain terve, niin kyllä tässä kelpaisi tallustella. Saavumme pienelle joelle, joka laskee pohjoisluoteesta tunturista. Yksi haara näyttää kuitenkin kaartavan vajaan viiden kilometrin päässä sijaitsevan vajaan 900 metrisen Rassoivin ympäri koillisen suunnalta. Latvajärvi näyttää olevan nimeltään Tjeuresjauratj. Alueen saamen kieli tuntuu poikkeavan jonkin verran pohjoissaamesta, johon olen tottunut. Puro on vain muutaman metrin levyinen, mutta runsasvetinen ja melko vuolas. Haeskelemme ylityspaikkaa ylävirrasta, mutta Meindlit jalassa ylittyvää kohtaa ei löydy. Niinpä huikkaan pojille ylittäväni joen uusissa Visionin Hipwader-lahkeissa. Ne ovat ohutta, hengittävää Goretex-tyyppistä kangasta, sukkaosa neopreenistä. On otettava kengät jalasta ja puettava lahkeet jalkaan. Sitten vain neopreeninen töppösosa vaellussandaaleihin ja kengät nauhoistaan yhteen solmittuina kaulaan roikkumaan. Vedän sauvan pitkäksi ja kahlaan helposti yli. Kahlaan kengät kaulassa uusissa Vision Hipwadereissa helposti yli Rannalla tapahtuu taas sama operaatio, nyt käänteisessä järjestyksessä. Tapio ja Tuomas ovat löytäneet ylempää saappaissa kahlattavan kohdan ja saapuvat nyt luokseni odottelemaan valmistumistani takaisin vaelluskuntoon. Saatuani Meindlien nauhat solmittua ja visionit verkkopussissaan rinkan päälle lyhennän sauvan takaisin vaelluspituuteen. Nostamme rinkkamme pykälään ja matka jatkuu. Nyt on pakko jatkuvasti kuulostella tuntemuksiaan sisuskaluista ja lihaksista. Pelottaa jo etukäteen, miten etureidet tulevat reagoimaan nestehukkaan ja päivän rämpimisen rasitukseen. Mitenkähän pitkälle kaverit oikein ovat aikoneet tänään edetä. On ollut puhetta heidän aikoinaan tekemästään reissusta Karatjille ja tälle joelle. Miehet muistelevat, missä kohdin he yhyttivät tämän joen ja miten oli hyvä asentopaikka löytynyt suon keskellä olevasta saarekkeesta joen rannalla. No, tämä jää nähtäväksi. Mielessäni alan kuitenkin jo viritellä ajatusta siitä, että jäisin johonkin sopivaan paikkaan asennolle odottamaan muutamaksi päiväksi kavereiden paluuta heidän kahdestaan jatkamaltaan lenkiltä. Tätä samaa kautta on meidän joka tapauksessa pakko palata, sillä noutaja tulee samalle paikalle, johon meidät eilen jätti. Vihdoin pääsemme suon reunasta tasaiselle kentälle, joka leviää eteemme joen ja rinteen väliin. Saavumme tasaiselle kentälle, joka jatkuu pitkälle Maisema muistuttaa voimakkaasti Pöyrisjärven itäisessä erämaassa monin paikoin tavattua maastotyyppiä: kasvullisuus on erittäin matalaa, paikka paikoin eroosion kuluttamaa. Sitä täplittävät ainoastaan kääpiökasvuiset katajat, liekovarpiot, jotkut ohuet heinätöppäät ja kitukasvuinen jäkälä. Maasto on tasainen kuin pöytä ja sitä on ihmeen miellyttävä kulkea pitkän suolotinan ja mättäikköhyppimisen jälkeen. Otan eteen avautuneen maiseman helpottuneena ja tyydytyksellä vastaan, mutta kun kuulen Tapion lausahtavan vierellään kulkevalle Tuomakselle: ”Nyt tuntuu siltä kuin voisin jatkaa kulkemista vaikka maailman tappiin”, mieli mustenee. Tuntuu, että itse alan olla jo valmiiksi ns. maailman tapissa. Pysähdyn pariksi sekunniksi, kaivan kameran vyölaukusta ja nappaan kuvan maailman tappiin vaeltavista kaveruksista. Tapio ja Tuomas vaeltamassa "maailman tappiin" Tallustelemme pitkän kentän loppuun ja tulemme joelle, joka juuri siinä kaartaa lähemmäs. Uupuneena pudotan repun maahan ja asetan sen nojaamaan lyhentämääni sauvaa vasten. Tapio kaivaa keittimen kaasuineen ja kattiloineen esille ja hakee joesta vettä. Pian kaasu tohisee ja nappaan harrin rinkan alataskusta. Olin jo perattuani laittanut siihen loivan suolan, joten nyt ei tarvitse kuin paloitella kala kolmeen osaan ja pudottaa palat kuplivaan veteen. Ripaus kuivattua tilliä, laakerinlehti ja jokunen maustepippuri olisivat ehkä nyt tarpeen, mutta ei meillä sellaisia herkkuja mukana ole, joten pelataan sillä mitä on. Parissa minuutissa evä irtoaa ja kala on kypsää. Kukin saa palasensa ja loppu liemi hörpitään kattilasta – jokainen halunsa mukaan. Palan painikkeeksi puremme hapanlimppua. Hyvältä maistuu, mutta minusta tuntuu, etten yhtään enempää pystyisi syömään. Olo on nimittäin edelleen etova, ja kohta onkin lähdettävä koivun taakse tuulen alle kyykkyyn jo ties monettako kertaa tänään. Sataa edelleen, kun jatkamme matkaa. Tapio kokeilee uuden sadeviittansa toimivuutta rinkan kanssa. Työllä ja tuskalla saadaan Tuomaksen kanssa viitta vedetyksi rinkan päälle, mutta on pakko todeta virityksen toimimattomuus. Tapion rinkka ja itse mies ovat niin kookkaita, että viitta on aivan liian lyhyt. Hädin tuskin miehen sukukalleudet jäävät suojaan viitan alle. Tapion pieneksi osoittautunut sadeviitta" Mieleen tulee tätä vielä raskaampi reissun alkutaival Kautokeinon Siccajavrrelta kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kunto olisi muuten ollut hyvä, mutta selkäni oli ollut jo useita päiviä todella huonossa kunnossa. Iskias vaivasi niin, etten kotona ollut saada sängyssä kylkeä käännettyä. Mutta kun kerran lentoliput oli jo keväällä ostettu eikä halvoilla Apex-lipuilla ollut peruutusmahdollisuutta, niin lähdettävä oli. Vuontisjärven Uuno kyyditsi nelivetoisella Suzukillaan Hetasta Norjan puolen Aittijärvelle ja sieltä edelleen huonokuntoista, paikoin lähes ajokelvotonta pikkutietä itään Siccajavrren fjällstuen pihaan. Jo rinkan nostaminen selkään merkitsi todella kovaa luonteen kuolettamista ja kävely olikin sitten vain lyhyttä, töpöttävää askeltamista. Jos en ollut tarkkana, oli jalan osuessa yllättävään kuoppaan pakko voihkaista ääneen, kun alaselästä vihlaisi kuin puukolla olisi pistetty. Viisi – kuusi km kerrallaan kuitenkin sain näin vaivalloisesti edettyä kahtena ensimmäisenä päivänä. Väistämättä tavallista useammin tapahtuvilla lyhyiden ottamien välisillä lepotauoilla yritin aina paneutua maahan mahalleni sellaiseen paikkaan, missä keskiruumis jää muuta kroppaa alemmas. Tein myös parhaan kykyni mukaan kaikkia tuntemiani venytysliikkeitä. Niinpä jo kolmantena päivänä selkä olikin jo parempi ja pääsin vihdoin Norjan puolelta Maaderjärveen laskevan lompolon rannalta Allaganvarren taakse silloisille hyville taimenvesille, muistaakseni aikoinaan velipojan kanssa muotonsa takia ”Tatiksi” nimeämämme pikkujärven luusuaan. Voi sitä iloa ja tyytyväisyyttä, kun melkein ensi heitolla oli kirkas kiloinen taimen kiinni ja ylhäällä. Leppoisaa oli illalla tulistella taimenta paistaen. Selkäkivut olivat vain tuskaisa muisto menneisyydessä, ja edessä melkein kolmen viikon vaellus Karasjokan ja Bavtajokan latvoille ja sieltä Suorbmojokan latvojen ja Karasjokan kautta Akkanakselle ja takaisin Siccavrrelle. Palaan ajatuksistani nykyhetkeen, kun huomaan kulkusuunnan kääntyvän rinnettä alas. Tuomas on havainnut hyvän näköisen paikan joella ja päättänyt kääntyä sitä katsomaan. Pudotamme rannassa taakan maahan ja päätän, etten ole tullut tänne asti kävelemään ohi näin kalaisen näköisestä kosken niskasta edes yrittämättä kalastaa. Tuomas ilmoittaa lähtevänsä tiedustelemaan edessä olevaa maastoa sillä aikaa kun kalastelisimme Tapion kanssa. Vedän teleskooppivavan auki ja töpöttelen rannan kiville. Tapio siirtyy joitakin kymmeniä metrejä ylemmäs. Kummankin siimat viuhahtavat ja avokelojen sangat sulkeutuvat naksahtaen. En ehdi juuta enkä jaata sanoa, kun on kala kiinni. Hyvin viekin, vetää siimaa kelaa surisuttaen metritolkulla heti ensi yrityksellään. – ”Nyt taitaa olla isompi kiinni”, huudan Tapiolle. Väsyttelen aikani ja näen, että harri se on. Violettiin vivahtava evä alkaa silloin tällöin näkyä pinnassa, kun pakotan kalan haukkaamaan happea ja väsyttämään itseään. Ohimennen huomaan vapani olevan kauniisti luokilla. Näkymä näyttää varmaan aivan ”Nyt Nappaa”-esitteen mainoskuvalta, ajattelen. Kala nousee ylävirtaan ja väsyy. Uitan sen Tapion jalkoihin. Yllätyksekseni hän, nostettuaan harrin näkyvilleni, päästää sen takaisin uimaan. - ”Oltais vaan otettu se”, sanon, vaikka tajuankin olevan myöhäistä tapahtunutta kommentoida. - ”Eiköhän näitä joessa ole sentään muitakin”, kuulen Tapion tokaisevan kouriaan huuhtaissessaan. Ilmoitan kuitenkin heittäväni vielä. Heti on harri kiinni! Tässä taitaakin olla varsinainen sumppu, ajattelen. Kala kuitenkin pääsee vapauteen annettuani sille hieman löysää. Palaan kuivalle maalle ja yritän työntää vavan kiinni, mutta se ei onnistukaan. Vanha Kunnanin teleskooppi on mennyt jumiin. Kahvasta katsottuna toinen jaoke ei työnny ensimmäisen sisään. Onneksi kärkiosat sentään ujuvat paksumpiin aina tähän kinnaavaan asti. Yritämme yhdessä Tapion kanssa kumpikin vääntäen omaan suuntaamme kahta puolen juuttunutta kohtaa, mutta turhaan. Tuomaskin yrittää vielä Tapion kanssa saada vapaa kasaan, kuitenkin ilman tulosta. Niinpä tyydyn laittamaan ongen tavallista pitempänä rinkan läpälle remmien alle. Onneksi se ei ole oikeastaan yhtään rinkkaa leveämpi. Matka jatkuu Tuomasta seuraten tunturikoivikossa. Olen täysin puhki. Tuntuu, että energiavarastot ovat huvenneet absolut tyhjiksi. On pakko pudottaa taakka maahan ja todeta, että nyt on tauon paikka. Tapio huomaa tilani, kaivaa repustaan pussin kuivattuja mangoja kehottaen minua syömään niitä kunnolla sillä välin kun hän hakee alhaalta joesta vettä. Mussutan makeita mangoviipaleita minkä pystyn. Tuomas lähtee tiedusteluretkelle etsimään asentopaikkaa. Tapion vedenhaku kestää pitkään. Ranta oli ollut vaikea, eikä vettä ollut helppo saada astiaan. Mies palaa kuitenkin vesipullo täynnä, lisää sekaan urheilujuomajauhetta ja kehottaa juomaan paljon. Teen työtä käskettyä pureskellen mangon paloja ja kaataen juomaa kurkkuun palan painikkeeksi. Mangopussin tyhjennyttyä löytyy Tapiolta vielä pussi kuivattuja trooppisia sekahedelmiä. Napostelemme niitä, kunnes Tuomas palaa ja kertoo sopivan asentopaikan löytyneen. Kuljen miten kuten isompia mättäitä ja eteen työntyviä oksia väistellen, kunnes tihkusateessa osumme Tuomaksen valitsemalle asentopaikalle. Olemme rinteen puolivälissä, siinä missä muodostuu muutaman kymmenen metrin tasanne joen ja ylemmäs jatkuvan mäen puolivälissä. Pudotan rinkan maahan ja päästelen remmejä sen verran löysemmiksi, että saan reltan ja makuualustan irti. Avaan alustan venttiilin ja pudotan patjan surutta märkään maahan. Pian on teltta pystyssä ja yöpymisen vaatimat tavarat sisällä Nallossa. Kohta on asento pystyssä. Nallot ensimmäisinä Tapion teltta nousee omani viereen. Sitten pojat pystyttävät louteet vanhaan malliin puoliympyrän muotoon. Tyytyväisinä pojat toteavat kaiken olevan valmiina Sade lakkaa ja aurinko alkaa paistaa. Nyt alkaa tuntua mukavalta. Lähden ylärinteeseen hakemaan polttopuuta. Alas palatessani alkaa etureisistä krampata. Arvasin tämän. Nestehukan on täytynyt olla suuri eikä matkan varrella tullut varmaan juotua riittävästi. Lisäksi lihaskunto on mitä on, joten ei suuri ihme, että kramppeja tulee. Venyttelemällä saan suonenvedon taukoamaan, mutta polttopuukuorma kainalossa alaspäin laskeutuessa kramppi palaa takaisin. Uudet venyttelyt, ja saan tuskan taas lakkaamaan. Varovasti askeltaen pääsen takaisin asennolle ilman ongelmia. Tapio ja Tuomas ovat kalaan lähdössä. Ajattelen, etten ota joelle kuin kameran. Aion seurata Tapiota digikamera videoasennossa valmiina kuvaamaan kalastusta. Minua yksinvaeltajana on harmittanut kun en ole saanut toimintapätkiä kalastuksesta. Tuomas jää asennolle kunnostamaan välineitään ja me lähdemme Tapion kanssa rantaan. Joki näyttää tässä hyvältä: ranta on niittyä ja siellä täällä kivisempääkin. Penkka on tosin heti rantaan tullessamme melko korkea ja niinpä Tapio jatkaa hiukan ylävirran suuntaan, siellä olisi kalan nostaminen kuivalle maalle helpompaa kuin korkealta penkalta. Hän heittää kerran ja kelaa vieheen tyhjänä takaisin. Toinen heitto, eikä vieläkään mitään. Sama tulokseton heittely jatkuu edelleen. Tuomaskin jo saapuu ja alkaa myös yrittää, mutta täsmälleen samoin tuloksin kuin Tapio. Hassua, sillä joka heitolla uskon kalan iskevän, mutta turhaan. Ei tärpin tärppiä huolimatta siitä, että joessa on kalaa ja tämä kohta joesta täyttää mielestämme kaikki vaativankin kalan elinympäristölleen asettamat vaatimukset. On varhainen ilta eikä sääskiä juurikaan ole. Aurinko paistaa kirkkaana yli joen suoraan silmiin. Silti kalan haluttomuus ihmetyttää meitä. On kuitenkin turha syyttää auringonpaistetta. Olen paljon kalastellut Lapissa keskellä päivää kirkkaassa paisteessa hyvin tuloksin. Hieman alkaa harmittaa tänään ylempänä joella Tapion vieheestäni päästämä vajaan kilon harri. Olisi ainakin graavikalaa, vaikka mukana tuoduista eineksistä maittava ateria helposti syntyykin. Poikien kalastushalu loppuu, ja jään taas kerran ilman videomuistoa saaliin väsytyksestä ja nostosta. Palaamme asennolle ja Tuomas alkaa sytytellä tulia. Puhaltamista vaaditaan, että tuli syttyisi märistä aineksista Tapio panee Trangian tohisemaan. Tänään saamme tortellineja pekonin, sipulin, ym. kera. Kaivan litteän muovipullon rinkasta ja teemme viskipaukun mieheen aperitiiviksi. Syömme hiljaa ja nauttien. Näiden kavereiden kanssa retkiruoka on tyystin toista tasoa kuin omilla yksinvaelluksillani, paitsi tietenkin silloin kun olen kypsentänyt katajahiilloksella paksussa alumiinifoliossa kilon taimenen viipaloitua tattia mahassaan. Siinäpä herkku, jota eivät edes Michelin tähtiä saaneen ravintolan asiakkaat väheksyisi. Nyt emme kuitenkaan syö kalaa, vaan mukana tuoduista eineksistä laadittua ruokaa. Yllättävän maukasta tämäkin. Tulistelemme pitkään yöhön asti. Huomaan, että ripuli ja muut mahavaivat ovat rauhoittuneet. Niinpä nautin hyvästä seurasta pimenevässä yössä louteella makaillen. Kipinät räiskyvät palavista katajista ja vaalean harmaita tuhkahiutaleita leijailee ylös nuotiosta. Suurin osa niistä kohoaa lämmön mukana suoraan ylös, mutta jokunen leijailee silloin tällöin louteeseemme. Alkaa sataa ripsiä, niinpä kömmimme lopulta telttoihin. Minä omaan pikku-Nallooni, Tapio ja Tuomas omaan isompaansa. Yöllä sataa rankasti. Kuulen sen unen läpi, mutta käännän kylkeä makuupussissa ja nukahdan uudelleen syvään, rauhalliseen uneen.

Osa 3: "Retki jatkuu"

Luotu 21.11.2005